Istun +43 asteen helteessä huoltoasemalla, jonka ohi on viimeisen neljän tunnin aikana ajanut tasan yksi auto. Huoltoasemanpito ei voi olla kovin kannattavaa täällä päin maailmaa…. Toisaalta huoltoasema keskellä autiomaata on välttämättömyys, sillä seuraava sijaitsee 600 kilometrin päässä Three Ways -nimisessä risteyksessä, vielä syvemmällä Australian Red Centerissä, maan punahiekkaisessa ytimessä.
Olin tullut Australiaan alun perin tekemään pyörämatkaa: olin Hong Kongissa tutustunut saksalaispariskuntaan, jotka olivat pyöräilleet Pakistanin ja Kiinan halki ja olivat saaneet minut vakuuttuneeksi pyörämatkailun ihanuudesta. Innostuneena kuvittelin kauniita maisemia, joita rauhallisesti pyörällä kulkien matkani varrella näkisin. Ostin pyörän halvalla Hong Kongista ja lensin Melbourneen, jossa kaikki matkavalmistelut sujuivat erinomaisesti. Sain paljon ihailua osakseni huimapäisen suunnitelmani johdosta. Olin päättänyt polkea alkuun 1000 kilometriä Melbournesta Sydney’in, sieltä n. 1500 kilometriä Adelaidiin ja vielä toiset 1000 kilometriä takaisin Melbourneen.
Todellisuus osoittautui hieman toisenlaiseksi kuin romantisoidut kuvitelmani. En ollut ottanut huomioon, että Australiassa välimatkat ovat tiheäänkin asutulla alueella valtavat, ja että saattaisin joutua polkemaan 80 kilometriä päivässä näkemättä ainuttakaan taajamaa. Olin suhtautunut yliolkaisesti niihin särkyihin, joita äkkinäinen päivittäisen rankan urheilun aloittaminen saa aikaan. Jo ensimmäisestä päivästä alkaen takamustani särki niin vietävästi, eikä särky tuntunut päivien saatossa vähenevän yhtään, pikemminkin päinvastoin.
En myöskään ollut osannut odottaa niitä valtavia kärpäsparvia, jotka hien houkuttelemina tunkivat kaiken aikaa silmiin, korviin, nenään ja suuhun niin, että olin monasti vähällä ajaa rekan alle yrittäessäni huitoa kärpäsiä loitommalle. Aloin vähitellen epäillä, että vitsit varsinkin Australian keskiosissa asuvien epäselvästä, mutisevasta puhetyylistä eivät kenties olleetkaan täysin perusteettomia: paikallinen perimätieto kertoo, että Keski-Australian autiomaassa on niin paljon kärpäsiä, että ihmisten on täytynyt oppia puhumaan suu kiinni ja siksi heitä on ulkopuolisen niin vaikea ymmärtää!
Pyöräilin Sydney’in kymmenessä päivässä, jonka päätteeksi vannoin, etten enää koskaan pyöräilisi yli 30 kilometrin päivämatkoja. Parin ensimmäisen Australiassa viettämäni viikon aikana olin huomannut haluavani nähdä maata verrattomasti enemmän, kuin mitä pyörällä olisin ehtinyt kiertää. Koska rahatilanteeni oli tiukka ja Australia valtavan suuri maa, päätin säästää matkakuluja liftaamalla. Yritin lähettää pyöräni junalla takaisin Melbourniin, mutta se osoittautui budjettini murhaavaksi operaatioksi, ja päädyin matkustamaan peukalokyydillä yhdessä pyöräni kanssa.
Yllättävää kyllä, tavaroineen 40 kiloa painavan pyörän kanssa liftaaminen ei ole ollut ollenkaan niin vaikeaa, kuin mitä saattaisi kuvitella. Menetelmäni on ollut varsin tuloksekas: piilotan pyörän ja kyttään pahaa-aavistamattomia rekkamiehiä huoltoasemilla ja jututan heitä kyselemällä heidän määränpäätään. Jos he ovat matkalla haluamaani suuntaan, kysyn olisiko rekassa tilaa yhdelle ylimääräiselle matkustajalle. Rekkakuskit katsovat 50 kilon ja 160 senttimetrin hentoista varttani ja pientä reppuani ja sanovat: “Tottahan toki”. Siinä vaiheessa esittelen heille matkakumppanini ja kysyn mahtuisiko pyöräkin vielä mukaan. Tähän asti sille on aina löytynyt paikka sen jälkeen, kun kuskit ovat selvinneet alkuhämmästyksestään..
Tällä metodilla matkustin Austalian itärannikkoa ylös yli 3000 kilometriä Townsvilleen asti, josta käännyin sisämaahan. 100 kilometriä Townsvillestä sisämaahan päin sijaitsevasta Charters Towersista minut poimi kyytiin Trevon, hieman huolestuttavalla tavalla erikoislaatuinen rekkakuski. Mies oli alle kolmikymppinen ja kovin puhelias. Kun ilta alkoi hämärtyä ja kengurut lähtivät iltakävelylle Trevon pääsi mielipuuhaansa: keräämään pisteitä kenguruosumilla. Näin laumoittain kenguruita tienlaidassa ja vähän väliä kuului äänekäs BOING, kun kengurut lensivät rekan puskureista ojaan. Samalla Trevon esitelmöi minulle, millaista on ajaa eri eläinten päälle. Hän mukaansa lehmät ovat sen verran heikkoa tekoa, että litistyivät rekan renkaiden alle, joten niiden päälle saattoi huoletta ajaa. Sen sijaan lampaat ovat kuulema ikäviä, sillä vaikka ne ovat pieniä, ne ovat niin vankkaa tekoa, että renkaan alle jäädessään saattavat kaataa koko rekan. Siksi Trevon pyrki välttämään lampaiden päälle ajamista.
Matkustin kyseisen kuskin mukana autiomaassa sijaitsevaan Mount Isan pikkukaupunkiin, jonka huoltoasemalla nyt istun pyöräni kanssa. Itse kaupunki on muutaman kilometrin päässä huoltoasemasta, mutta tästä kulkee ohi ainoa itärannikolta Australiaan keskipisteeseen vievä tie.
Kuuden tunnin odottelun jälkeen tärppää: valtava, kolmiosainen road trainiksi eli maantiejunaksi kutsuttu rekka pysähtyy tankkaamaan. Saan suostutella kuskia aika tovin, sillä sen lisäksi, että hän on siisteysintoilija ja epäröi päästää rekkaansa pölyisiä liftareita pyörineen, hän on myöskin kovin epäseurallista tyyppiä. Hänen sydämensä kuitenkin heltyy kun kerron, että olen odotellut kyytiä jo kuusi tuntia.
Tämän kuskin seurassa tunnen oloni varsin turvalliseksi: hänen kopissaan ei — hämmästyttävää kyllä — ole ainuttakaan alastoman naisen kuvaa ja radiosta roikkuu krusifiksi. Mies ei juurikaan puhu, mutta se ei minua haittaa: välillä seuran pitäminen yksinäisille ja puheliaille kuskeille on suorastaa työlästä, ja on mukavaa saada joskus olla vain omissa ajatuksissaan.
Saavumme myöhään illalla Three Waysin risteykseen, jonka läpi Australian pohjois-etelä-suunnassa halkova tie kulkee. Kuski jää yöksi rekkaansa, minä kaivan makuupussini esiin ja ojentaudun paljaalle maalle, tähtitaivaan alle. Hiekka on täynnä kiusallisen aktiivisia muurahaisia, jotka valvottavat minua tunkeutumalla makuupussiini ja kutittamalla sääriäni juoksentelemalla niitä ylös ja alas läpi yön. Onnistun kuitenkin nukahtamaan ja kun aamulla herään, löydän makuupussistani muurahaisten lisäksi myös pieniä hämähäkkejä. Koska olen edelleen hengissä, päättelen, että ne eivät ole myrkyllisiä — tai sitten en vaan maistunut niille.
Saan kyydin Three Waysin eteläpuolella sijaitsevaan kylään, jonne jään aamupalalle. Sieltä minut poimii kyytiinsä aivan Kurt Russelin näköinen rekkakuski! Ehkäpä Kurt on kyllästynyt Hollywoodiin ja muuttanut Australiaan ajamaan maantiejunia. Kävihän Richard Gerekin Tiibetissä hiljentymässä ja Australian viivasuorien autiomaanteiden ajaminen tuntikausia käy hiljentymisestä, jos jokin! Kurt on leppoisa tyyppi, mukavin tähänastisista kuskeista, vaikka esiintyykin valenimellä: hän väittää olevansa Peter. Hän lupaa ajaa minut Alice Springsiin asti.
Lähestyessämme Australian sydämessä sijaitsevaa Alice Springsiä, ympärillämme puhkeaa hiekkamyrsky. En edes erota Alice Springsin kaupunkia, kun koko maisema katoaa punaiseen usvaan. Tuuli lennättää aavikon hiekkaa ilmassa ja se tunkeutuu kaikkialle. Vähitellen hiekkamyrsky muuttuu sähkömyrskyksi: tuuli tyyntyy sen verran, että hiekka pääsee laskeutumaan ja pystymme näkemään taivaan jälleen. Salamat sinkoilevat äänettömästi mustalla taivaalla ja ilmassa värisee sähkö. Kurtin mukaan tämä on kohtalaisen tavallinen sääilmiö Keski-Australiassa, mutta minä olen täysin myyty. Australian Punainen Sydän on ihmeellinen!
Autiomaa on nimensä veroinen: hiekka on oranssin punaista, auringonlasku värjää sen tulen punaiseksi. Aboriginaalien pyhä kivi Uluru, valtava punaruskea kallionjärkäle keskellä ei-mitään, syttyy lieskoihin joka ilta, kun pilvet eivät peitä laskevaa aurinkoa. Tämä on tarujen Australia, maa, josta autiomaan kansa on kotoisin: hypnoottinen didgeridoo-musiikki, unimaailma ja kulttuuri, jossa voidaan kadota viikoiksi mietiskelemään punaiselle aavikolle. En haluaisi romantisoida, mutta aboriginaalien vanhan elämäntyyli ja maailmankatsomus kiehtovat minua kovasti. Valitettavasti Alice Springsissä on nähtävissä valkoisten maahanmuuttajien vaikutus alkuperäisväestöön: on paljon työttömyyttä, alkoholismia ja apaattisuutta. Onneksi Australian alkuperäisväestö on herännyt peräämään oikeuksiaan ja muutamat aktiiviset ryhmät yrittävät pitää elossa vanhoja elämäntapoja.
Vietän vuodenvaihdetta Alice Springsissä. Olen tutustunut muutamaan muuhun matkalaiseen, joiden kanssa juhlin uutta vuotta nauttimalla kuohuviiniä uima-altaassa, sysimustan yötaivaan alla. Parin päivän päästä päätän jatkaa matkaani. Lastaan pyöräni ja lähden lähimmälle kaupungista ulos vievälle huoltoasemalle. Huoltoasemalla on ruokabaari, jossa rekkamiehet tankkaavat vatsojaan sillä välin, kun joku tankkaa heidän maantiejuniaan.
Jututan baarin tarjoilijaa ja hän sanoo tietävänsä kuskin, joka on matkalla etelään. Mies näyttää vanhalta hipiltä, tai ehkä rokkitähdeltä tai narkomaanilta: hänellä on pitkä, harmaa tukka ja pitkä parta, hän on uskomattoman laiha, jotenkin nälkiintyneen näköinen. Silmänaluset ovat tummat, katse uupunut. Hänellä on T-paidan päälle vedetty nahkaliivi ja mustat farkut. Kas, cowboyhattukin löytyy. Mies lupaa viedä minut 1500 kilometrin päässä sijaitsevaan Adeladeen. Kävipä hyvä tuuri!
Kello on kuusi illalla, kun lähdemme. Matka taittuu vinhaa vauhtia, mies ei pidä kuin yhden vessatauon koko ajon aikana ja senkin minun pyynnöstäni. Koko yön kestävän matkan ajan hän naukkailee kahvia. Miehen käsittämättömälle staminalle löytyy luonteva selitys: hän sekoittaa kahviinsa piristävää speediä, jonka voimin hän ajaa päiväkausia lähes nukkumatta. Itse annan suosiolla unelle vallan ja torkun suurimman osan matkaa.
On ilmeistä, että Australiassa rekkakuskin ammattiin hakeutuu paljon huumeista riippuvaisia, jotka selittelevät riippuvuuttaan työnsä kovilla vaatimuksilla. Välimatkat ovat pitkiä ja varsinkin autiomaassa ajaminen on rankkaa, sillä maisemat ovat samat tuhansia kilometrejä ja tie viivasuora. Rekkakuskeille maksetaan hyvin, ja mitä useamman keikan ehtii kuukaudessa tehdä, sen enemmän rahaa on tiedossa. Rajoituksia työajoista ei vielä toistaiseksi ole, joten monet nuoret miehet laskeskelevat tienaavansa omaisuuksia ajamalla muutaman vuoden ympäripyöreitä päiviä ja suunnittelevat jäävänsä sitten “eläkkeelle”.
Näin minulle kertoo seuraava kuskini, joka poimii minut aamulla kyytiin Adeladesta. Hänkin on ajanut koko yön Länsi-Australiasta ja piristää itseään kokaiinipöllyillä. Pilven reunalta käsin ajeleminen ei liene kovin haitallista autiomaassa, jossa vastaan tulee yksi auto muutaman tunnin välein, jossa tie on viivasuora ja jossa todennäköisin onnettomuus on ajaa ulos tieltä ja joutua ajelemaan safarirallia hetken aikaa. Adeladesta Melbourneen vievä tie on kuitenkin nelikaistainen, mutkikas ja vilkkaasti liikennöity ja kuskini aiheuttaa selvää levottomuutta muissa tien käyttäjissä rempseällä ajotyylillään. Isomman oikeudella hän kaahailee huolettomasti kaistalta toiselle ja pienemmän joutuvat väistymään tieltä.
34 tuntia sen jälkeen, kun lähdin Alice Springsistä, saavun takaisin Melbourneen. Olen ollut poissa liki kaksi kuukautta, mutta minut muistetaan vielä ja pääsen kertoilemaan pyöräretkistäni. Itse asiassa uusi tarinani pyörän kanssa liftaamisesta herättää suurempaa ihailua kuin alkuperäinen suunnitelmani pyöräillä ympäri Australiaa: onhan Australia sentään täynnä japanilaisia, jotka pyöräilevät sinne tänne ja jopa kävelevät autiomaan halki –mutta kukaan ei ole vielä yrittänyt liftata 40-kiloisen matkapyörän kanssa. Olen todistanut, että sekään ei ole mahdotonta.
Tags: australia, liftaaminen, matkakertomuksia, matkustaminen, pyöräily, travel