Vakinaisen matkailijan ensimmäiset vuodet: tarinoita elämästä tien päällä

26 Jun

Pakottavan matkakuumeen valtaamana lähdin ylioppilaskirjoitusten jälkeen ensin vuodeksi Etelä-Koreaan ja sen jälkeen reissaamaan ympäri maailmaa. Reissuelämä venyi viiden vuoden mittaiseksi. Välillä tulin Suomeen takaisin kesäksi töitä tekemään ja kokeilemaan, josko sittenkin osaisin asettua aloilleni. En osannut. Mitä kauemmin olin poissa, sitä vieraammalta kotimaa tuntui. Kunnes sitten eräänä päivänä, reissattuani liki viisi vuotta, huomasin kyllästyneeni matkalaukkuelämään ja kaipaavani jotain pysyvämpää. Aloin haaveilla rimmaavista astioista, omasta sängystä, vaatekaapista. Viiden vuoden ajan kaikki tavarani olivat mahtuneet yhteen 15 kilon jenkkikassiin. Käytin muutamaa vaatekertaa kunnes ne kuluivat liki puhki tai vain kyllästyin käyttämään samoja housuja joka päivä. Silloin jätin ne johonkin majataloon matkan varrelle ja ostin uudet. Joskus löysin uusia vaatteita jonkun toisen jättämänä ja silloin piti taas perata kassin sisältöä. On aika hämmästyttävää, miten vähällä ihminen loppujen lopuksi pärjää.

Mutta aika aikaa kutakin: lopulta väsyin ainaisiin uusiin kokemuksiin ja vaihtuviin maisemiin ja päätin, että on aika yrittää asettua aloilleen. Ei se kovin helppoa ollut, enkä ehtinyt viipyä Suomessa kuin vuoden, kun taas muutin ulkomaille, tällä kertaa opiskelemaan.

Suunnittelin aina, että jossain vaiheessa ryhdyn kirjoittamaan matkoistani lehtijuttuja. Hauskoja tai erikoisia juttuja sattui vähän väliä, ja viihdytin tarinoilla kotiväkeä, joille kirjoittelin kirjeitä. Ajattelin myös, että olisi “siistiä” kirjoittaa siitä, millaista on elää “Vakinaisen matkaajan” elämää (siihen aikaan telkkarista tuli ohjelma nimeltä “Satunnainen matkailija”). Välillä elämä tien päällä upeaa ja vauhdikasta, välillä aika tylsää ja yksinäistä, joskus vähän vaarallistakin, mutta kaikesta selvisin ehjin nahoin, monta kokemusta rikkaampana.

Niin vain kuitenkin kävi, että vuodet vierivät ja kaikista aikomuksista huolimatta vasta vuonna 2001, asuessani Espanjassa, sain aikaiseksi yrittää kirjoittaa jotain artikkelintapaista. Luin muistiinpanojani ja kotiin lähettämiäni kirjeitä ja kirjoitin tarinat pyrkien palaamaan tapahtumien aikaisiin tunnelmiin.

Siihen aikaan bloggaaminen ei ollut vielä kovin suosittua, eikä ainakaan minulle tuttua, joten mieleeni ei edes tullut julkaista tekstejä omin avuin. En muista, millaisia vastauksia lehdiltä sain, mutta ainakaan kukaan ei ollut kiinnostunut julkaisemaan tarinoitani, koska varmaan muistaisin, jos niin olisi tapahtunut 🙂

Onneksi isäni on pitänyt tallessa ne muutamat tekstit, jotka olin ehtinyt kokeeksi kirjoittaa. Ajattelin julkaista ne nyt tässä, sillä ne ovat ihan viihdyttäviä tarinoita. Lyhyesti taustana kertomuksille: ensimmäiset kaksi on kirjoitettu Etelä-Koreasta, jossa asuin 18-19 vuotiaana. Lähdin maahan alunperin vapaaehtoishommiin ICYE-nimisen vaihto-organisaation kautta. Meillä oli aluksi kuukauden kielikurssi ja sen jälkeen meidät lähetettiin eri puolille maata eri organisaatioihin. Minä päädyin 5 kuukaudeksi YMCA:lle Chunchón-nimiseen pikkukaupunkiin, kunnes sitten kyllästyin työn vähyyteen ja päätin lähteä etsimään oikeita töitä pääkaupungista.

Kolmas tarina kuvaa aikaa vuotta myöhemmin, kun sain 20-vuotiaana päähäni kummallisen ajatuksen lähteä tutustumaan Australiaan polkupyörällä. Innoittajinani toimi Hong Kongissa tapaamani keski-ikäinen pariskunta, joka oli pyöräillyt Pakistanin ja Kiinan halki. Kyllästyin jo ensimmäisen 900 kilometrin jälkeen ja siirryin liikkumaan liftaamalla. En kuitenkaan saanut pyörää minnekään säilöön, joten jouduin liftaamaan sen kanssa. Se oli kätevää silloin, kun piti päästä liikkumaan perillä paikasta toiseen, mutta rajoitti aika tavalla, millaisen auton kyytiin mahduin.

Hauskoja lukuhetkiä!

Kertomuksia Australiasta: Liftausta polkupyörällä

26 Jun

Istun +43 asteen helteessä huoltoasemalla, jonka ohi on viimeisen neljän tunnin aikana ajanut tasan yksi auto. Huoltoasemanpito ei voi olla kovin kannattavaa täällä päin maailmaa…. Toisaalta huoltoasema keskellä autiomaata on välttämättömyys, sillä seuraava sijaitsee 600 kilometrin päässä Three Ways -nimisessä risteyksessä, vielä syvemmällä Australian Red Centerissä, maan punahiekkaisessa ytimessä.

Olin tullut Australiaan alun perin tekemään pyörämatkaa: olin Hong Kongissa tutustunut saksalaispariskuntaan, jotka olivat pyöräilleet Pakistanin ja Kiinan halki ja olivat saaneet minut vakuuttuneeksi pyörämatkailun ihanuudesta. Innostuneena kuvittelin kauniita maisemia, joita rauhallisesti pyörällä kulkien matkani varrella näkisin. Ostin pyörän halvalla Hong Kongista ja lensin Melbourneen, jossa kaikki matkavalmistelut sujuivat erinomaisesti. Sain paljon ihailua osakseni huimapäisen suunnitelmani johdosta. Olin päättänyt polkea alkuun 1000 kilometriä Melbournesta Sydney’in, sieltä n. 1500 kilometriä Adelaidiin ja vielä toiset 1000 kilometriä takaisin Melbourneen.

Todellisuus osoittautui hieman toisenlaiseksi kuin romantisoidut kuvitelmani. En ollut ottanut huomioon, että Australiassa välimatkat ovat tiheäänkin asutulla alueella valtavat, ja että saattaisin joutua polkemaan 80 kilometriä päivässä näkemättä ainuttakaan taajamaa. Olin suhtautunut yliolkaisesti niihin särkyihin, joita äkkinäinen päivittäisen rankan urheilun aloittaminen saa aikaan. Jo ensimmäisestä päivästä alkaen takamustani särki niin vietävästi, eikä särky tuntunut päivien saatossa vähenevän yhtään, pikemminkin päinvastoin.

En myöskään ollut osannut odottaa niitä valtavia kärpäsparvia, jotka hien houkuttelemina tunkivat kaiken aikaa silmiin, korviin, nenään ja suuhun niin, että olin monasti vähällä ajaa rekan alle yrittäessäni huitoa kärpäsiä loitommalle. Aloin vähitellen epäillä, että vitsit varsinkin Australian keskiosissa asuvien epäselvästä, mutisevasta puhetyylistä eivät kenties olleetkaan täysin perusteettomia: paikallinen perimätieto kertoo, että Keski-Australian autiomaassa on niin paljon kärpäsiä, että ihmisten on täytynyt oppia puhumaan suu kiinni ja siksi heitä on ulkopuolisen niin vaikea ymmärtää!

Pyöräilin Sydney’in kymmenessä päivässä, jonka päätteeksi vannoin, etten enää koskaan pyöräilisi yli 30 kilometrin päivämatkoja. Parin ensimmäisen Australiassa viettämäni viikon aikana olin huomannut haluavani nähdä maata verrattomasti enemmän, kuin mitä pyörällä olisin ehtinyt kiertää. Koska rahatilanteeni oli tiukka ja Australia valtavan suuri maa, päätin säästää matkakuluja liftaamalla. Yritin lähettää pyöräni junalla takaisin Melbourniin, mutta se osoittautui budjettini murhaavaksi operaatioksi, ja päädyin matkustamaan peukalokyydillä yhdessä pyöräni kanssa.

Yllättävää kyllä, tavaroineen 40 kiloa painavan pyörän kanssa liftaaminen ei ole ollut ollenkaan niin vaikeaa, kuin mitä saattaisi kuvitella. Menetelmäni on ollut varsin tuloksekas: piilotan pyörän ja kyttään pahaa-aavistamattomia rekkamiehiä huoltoasemilla ja jututan heitä kyselemällä heidän määränpäätään. Jos he ovat matkalla haluamaani suuntaan, kysyn olisiko rekassa tilaa yhdelle ylimääräiselle matkustajalle. Rekkakuskit katsovat 50 kilon ja 160 senttimetrin hentoista varttani ja pientä reppuani ja sanovat: “Tottahan toki”. Siinä vaiheessa esittelen heille matkakumppanini ja kysyn mahtuisiko pyöräkin vielä mukaan. Tähän asti sille on aina löytynyt paikka sen jälkeen, kun kuskit ovat selvinneet alkuhämmästyksestään..

Tällä metodilla matkustin Austalian itärannikkoa ylös yli 3000 kilometriä Townsvilleen asti, josta käännyin sisämaahan. 100 kilometriä Townsvillestä sisämaahan päin sijaitsevasta Charters Towersista minut poimi kyytiin Trevon, hieman huolestuttavalla tavalla erikoislaatuinen rekkakuski. Mies oli alle kolmikymppinen ja kovin puhelias. Kun ilta alkoi hämärtyä ja kengurut lähtivät iltakävelylle Trevon pääsi mielipuuhaansa: keräämään pisteitä kenguruosumilla. Näin laumoittain kenguruita tienlaidassa ja vähän väliä kuului äänekäs BOING, kun kengurut lensivät rekan puskureista ojaan. Samalla Trevon esitelmöi minulle, millaista on ajaa eri eläinten päälle. Hän mukaansa lehmät ovat sen verran heikkoa tekoa, että litistyivät rekan renkaiden alle, joten niiden päälle saattoi huoletta ajaa. Sen sijaan lampaat ovat kuulema ikäviä, sillä vaikka ne ovat pieniä, ne ovat niin vankkaa tekoa, että renkaan alle jäädessään saattavat kaataa koko rekan. Siksi Trevon pyrki välttämään lampaiden päälle ajamista.

Matkustin kyseisen kuskin mukana autiomaassa sijaitsevaan Mount Isan pikkukaupunkiin, jonka huoltoasemalla nyt istun pyöräni kanssa. Itse kaupunki on muutaman kilometrin päässä huoltoasemasta, mutta tästä kulkee ohi ainoa itärannikolta Australiaan keskipisteeseen vievä tie.

Kuuden tunnin odottelun jälkeen tärppää: valtava, kolmiosainen road trainiksi eli maantiejunaksi kutsuttu rekka pysähtyy tankkaamaan. Saan suostutella kuskia aika tovin, sillä sen lisäksi, että hän on siisteysintoilija ja epäröi päästää rekkaansa pölyisiä liftareita pyörineen, hän on myöskin kovin epäseurallista tyyppiä. Hänen sydämensä kuitenkin heltyy kun kerron, että olen odotellut kyytiä jo kuusi tuntia.

Tämän kuskin seurassa tunnen oloni varsin turvalliseksi: hänen kopissaan ei — hämmästyttävää kyllä — ole ainuttakaan alastoman naisen kuvaa ja radiosta roikkuu krusifiksi. Mies ei juurikaan puhu, mutta se ei minua haittaa: välillä seuran pitäminen yksinäisille ja puheliaille kuskeille on suorastaa työlästä, ja on mukavaa saada joskus olla vain omissa ajatuksissaan.

Saavumme myöhään illalla Three Waysin risteykseen, jonka läpi Australian pohjois-etelä-suunnassa halkova tie kulkee. Kuski jää yöksi rekkaansa, minä kaivan makuupussini esiin ja ojentaudun paljaalle maalle, tähtitaivaan alle. Hiekka on täynnä kiusallisen aktiivisia muurahaisia, jotka valvottavat minua tunkeutumalla makuupussiini ja kutittamalla sääriäni juoksentelemalla niitä ylös ja alas läpi yön. Onnistun kuitenkin nukahtamaan ja kun aamulla herään, löydän makuupussistani muurahaisten lisäksi myös pieniä hämähäkkejä. Koska olen edelleen hengissä, päättelen, että ne eivät ole myrkyllisiä  — tai sitten en vaan maistunut niille.

Saan kyydin Three Waysin eteläpuolella sijaitsevaan kylään, jonne jään aamupalalle. Sieltä minut poimii kyytiinsä aivan Kurt Russelin näköinen rekkakuski! Ehkäpä Kurt on kyllästynyt Hollywoodiin ja muuttanut Australiaan ajamaan maantiejunia. Kävihän Richard Gerekin Tiibetissä hiljentymässä ja Australian viivasuorien autiomaanteiden ajaminen tuntikausia käy hiljentymisestä, jos jokin! Kurt on leppoisa tyyppi, mukavin tähänastisista kuskeista, vaikka esiintyykin valenimellä: hän väittää olevansa Peter. Hän lupaa ajaa minut Alice Springsiin asti.

Lähestyessämme Australian sydämessä sijaitsevaa Alice Springsiä, ympärillämme puhkeaa hiekkamyrsky. En edes erota Alice Springsin kaupunkia, kun koko maisema katoaa punaiseen usvaan. Tuuli lennättää aavikon hiekkaa ilmassa ja se tunkeutuu kaikkialle. Vähitellen hiekkamyrsky muuttuu sähkömyrskyksi: tuuli tyyntyy sen verran, että hiekka pääsee laskeutumaan ja pystymme näkemään taivaan jälleen. Salamat sinkoilevat äänettömästi mustalla taivaalla ja ilmassa värisee sähkö. Kurtin mukaan tämä on kohtalaisen tavallinen sääilmiö Keski-Australiassa, mutta minä olen täysin myyty. Australian Punainen Sydän on ihmeellinen!

Autiomaa on nimensä veroinen: hiekka on oranssin punaista, auringonlasku värjää sen tulen punaiseksi. Aboriginaalien pyhä kivi Uluru, valtava punaruskea kallionjärkäle keskellä ei-mitään, syttyy lieskoihin joka ilta, kun pilvet eivät peitä laskevaa aurinkoa. Tämä on tarujen Australia, maa, josta autiomaan kansa on kotoisin:  hypnoottinen didgeridoo-musiikki, unimaailma ja kulttuuri, jossa voidaan kadota viikoiksi mietiskelemään punaiselle aavikolle. En haluaisi romantisoida, mutta aboriginaalien vanhan elämäntyyli ja maailmankatsomus kiehtovat minua kovasti. Valitettavasti Alice Springsissä on nähtävissä valkoisten maahanmuuttajien vaikutus alkuperäisväestöön: on paljon työttömyyttä, alkoholismia ja apaattisuutta. Onneksi Australian alkuperäisväestö on herännyt peräämään oikeuksiaan ja muutamat aktiiviset ryhmät yrittävät pitää elossa vanhoja elämäntapoja.

Vietän vuodenvaihdetta Alice Springsissä. Olen tutustunut muutamaan muuhun matkalaiseen, joiden kanssa juhlin uutta vuotta nauttimalla kuohuviiniä uima-altaassa, sysimustan yötaivaan alla. Parin päivän päästä päätän jatkaa matkaani. Lastaan pyöräni ja lähden lähimmälle kaupungista ulos vievälle huoltoasemalle. Huoltoasemalla on ruokabaari, jossa rekkamiehet tankkaavat vatsojaan sillä välin, kun joku tankkaa heidän maantiejuniaan.

Jututan baarin tarjoilijaa ja hän sanoo tietävänsä kuskin, joka on matkalla etelään. Mies näyttää vanhalta hipiltä, tai ehkä rokkitähdeltä tai narkomaanilta: hänellä on pitkä, harmaa tukka ja pitkä parta, hän on uskomattoman laiha, jotenkin nälkiintyneen näköinen. Silmänaluset ovat tummat, katse uupunut. Hänellä on T-paidan päälle vedetty nahkaliivi ja mustat farkut. Kas, cowboyhattukin löytyy. Mies lupaa viedä minut 1500 kilometrin päässä sijaitsevaan Adeladeen. Kävipä hyvä tuuri!

Kello on kuusi illalla, kun lähdemme. Matka taittuu vinhaa vauhtia, mies ei pidä kuin yhden vessatauon koko ajon aikana ja senkin minun pyynnöstäni. Koko yön kestävän matkan ajan hän naukkailee kahvia. Miehen käsittämättömälle staminalle löytyy luonteva selitys: hän sekoittaa kahviinsa piristävää speediä, jonka voimin hän ajaa päiväkausia lähes nukkumatta. Itse annan suosiolla unelle vallan ja torkun suurimman osan matkaa.

On ilmeistä, että Australiassa rekkakuskin ammattiin hakeutuu paljon huumeista riippuvaisia, jotka selittelevät riippuvuuttaan työnsä kovilla vaatimuksilla. Välimatkat ovat pitkiä ja varsinkin autiomaassa ajaminen on rankkaa, sillä maisemat ovat samat tuhansia kilometrejä ja tie viivasuora. Rekkakuskeille maksetaan hyvin, ja mitä useamman keikan ehtii kuukaudessa tehdä, sen enemmän rahaa on tiedossa. Rajoituksia työajoista ei vielä toistaiseksi ole, joten monet nuoret miehet laskeskelevat tienaavansa omaisuuksia ajamalla muutaman vuoden ympäripyöreitä päiviä ja suunnittelevat jäävänsä sitten “eläkkeelle”.

Näin minulle kertoo seuraava kuskini, joka poimii minut aamulla kyytiin Adeladesta. Hänkin on ajanut koko yön Länsi-Australiasta ja piristää itseään kokaiinipöllyillä. Pilven reunalta käsin ajeleminen ei liene kovin haitallista autiomaassa, jossa vastaan tulee yksi auto muutaman tunnin välein, jossa tie on viivasuora ja jossa todennäköisin onnettomuus on ajaa ulos tieltä ja joutua ajelemaan safarirallia hetken aikaa. Adeladesta Melbourneen vievä tie on kuitenkin nelikaistainen, mutkikas ja vilkkaasti liikennöity ja kuskini aiheuttaa selvää levottomuutta muissa tien käyttäjissä rempseällä ajotyylillään. Isomman oikeudella hän kaahailee huolettomasti kaistalta toiselle ja pienemmän joutuvat väistymään tieltä.

34 tuntia sen jälkeen, kun lähdin Alice Springsistä, saavun takaisin Melbourneen. Olen ollut poissa liki kaksi kuukautta, mutta minut muistetaan vielä ja pääsen kertoilemaan pyöräretkistäni. Itse asiassa uusi tarinani pyörän kanssa liftaamisesta herättää suurempaa ihailua kuin alkuperäinen suunnitelmani pyöräillä ympäri Australiaa: onhan Australia sentään täynnä japanilaisia, jotka pyöräilevät sinne tänne ja jopa kävelevät autiomaan halki –mutta kukaan ei ole vielä yrittänyt liftata 40-kiloisen matkapyörän kanssa. Olen todistanut, että sekään ei ole mahdotonta.

Kertomuksia Koreasta: Tuplaidentiteetti

26 Jun

Eräänä päivänä sain tarpeekseni vapaaehtoistyöstäni Chunch’ônin pikkukaupungissa ja lähdin Korean 12 miljoonan ihmisen pääkaupunkiin Seouliin työnhakuun. Rahaa minulla ei ollut kuin pari tuhatta markkaa, mutta olin vakaasti päättänyt löytää töitä.

Sain majoittua ystäväni Sofien luokse siksi aikaa, kunnes löytäisin työpaikan ja oman asunnon. Sofie asui Seoul Women’s Universityn kampuksella ja oli saanut käyttöönsä Home Management-mökin yliopisto-opiskelijoiden talviloman ajaksi. Minulle ei oikein koskaan selvinnyt mitä tarkoitusta varten Home Management-mökkikylä oli olemassa, ellei sitten siksi, että nuoret opiskelijaneitoset pääsivät valmentautumaan tulevia kotiäidin ja vaimon tehtäviään varten. Joka mökissä oli tilaa majoittaa kuusi ihmistä: olohuoneen ja keittiön lisäksi oli kolme tilavaa makuuhuonetta, joista yhden sain käyttööni. Kukaan yliopistolla ei tiennyt olemassaolostani ja Sofie käski minun pitää matalaa profiilia.

Olin kuullut, miten helposti Seoulista sai töitä englanninopettajana ja päätin koittaa onneani. Tiesin kuitenkin, että kaikki halusivat amerikkalaisia opettajia, ihmisiä, jotka puhuvat englantia äidinkielenään, joten päätin ryhtyä amerikkalaiseksi. Onneksi olin viettänyt sen verran paljon aikaa Chunch’ônin amerikkalaisessa sotilastukikohdassa matkien sotilaiden puhetyyliä, että tiesin osaavani esiintyä roolissani.

Pääsin kokeilemaan uutta minääni kahdessa työhaastattelussa. Toinen oli kielikoulussa nimeltä ECC Pundang ja toinen International Communication Consulting –nimisessä firmassa, joka välitti englanninopettajia eri yhtiöiden henkilökuntaa kouluttamaan. Hyvin leveästi vääntäen esittelin itseni ja kerroin olevani puoliksi suomalainen ja puoliksi amerikkalainen: äitini oli jenkki (sori äiti, jouduit vaihtamaan kansallisuutta!) ja siksi minulla oli suomalainen passi ja hassu sukunimi. Kumpikin yritys oli kiinnostunut ottamaan minut töihin niin sanotusti osa-aikaiseksi eli toisin sanoen laittomaksi työtekijäksi ja lupasivat soitella.

Viikon kuluttua ECC Pundang ilmoitti, että he eivät tarvitsekaan uusia opettajia ennen kuin vasta kuukauden päästä ja ICC puolestaan kutsui minut toimistolle lähettääkseen minut jonkun suuryrityksen henkilöstökoulutuspäällikön haastateltavaksi.

Kun saavuin ICC:n toimistolle, minut edellisellä viikolla haastatellut nainen, Ms. Choi, sanoi:

”Olen pahoillani, mutta me emme millään osaa lausua tätä sinun etunimeäsi. Emmekö voisi kutsua sinua Paulinaksi?”

”Mikäs siinä”, vastasin, ”onhan sekin minun nimeni.”

”Sitten toinen juttu”, sanoi Ms. Choi. ”Me olemme joutuneet vähän muuttelemaan henkilötietojasi saadaksemme sinulle enemmän uskottavuutta.”

”Jaa-ha”, sanoin ja mietin, mitä tuleman piti.

”Me olemme ensinnäkin muuttaneet sinun ikäsi”, sanoi Ms. Choi. ”Meistä 19-vuotias ei kuulostanut oikein uskottavalta opettajalta, ymmärräthän sinä, kun kaikki oppilaasi tulevat olemaan sinua paljon vanhempia, joten olemme laittaneet tähän, että olet 24-vuotias. Sopiiko?”

”Sopiihan se”, sanoin. Koreassa on tärkeää olla vanha: kaikki yrittävät olla vanhempia kuin ovatkaan, sillä iän myötä ihmiset saavat automaattisesti enemmän kunnioitusta osakseen. Siksi korealainen on jo syntyessään vuoden vanha ja jokaisen vuoden vaihteessa hän voi laskea yhden vuoden lisää ikäänsä. Tällä tavoin laskettuna korealaiset onnistuvat olemaan jopa kaksi vuotta länsimaisia ikätovereitaan vanhempia.

”Me myöskin katsoimme viisaammaksi laittaa tähän, että olet amerikkalainen. Ei tarvitse sitten ruveta selittelemään tätä Suomi-juttua”, jatkoi Ms. Choi.

”Yhyhm,” nyökyttelin.

”Minä tunnen yhtiön, jonne olet menossa haastateltavaksi”, sanoi Ms. Choi. ”Tiedän, että he vaativat yliopistopohjan, joten laitoimme tähän, että olet käynyt kaksi vuotta L.A. Beach Collegea.”

”Jaa… Mitä ainetta olen siellä lukenut?” kysyin.

”Ajattelimme, että sosiologia kuulostaa sopivan epämääräiseltä”, sanoi Ms. Choi. ”Kuule, luuletko, että pystyt pitämään mielessä kaikki nämä jutut siellä haastattelussa?”

”Enköhän”, sanoin ja ajattelin, että mitä sillä oli väliä, jos joutuisin valehtelemaan vielä vähän lisää.

”Vielä yksi asia, ennen kuin lähdet”, sanoi Ms. Choi. ”Sinua tulee haastattelemaan herra Kim, joka on itsekin opiskellut aikoinaan Kaliforniassa. Voi olla, että hän on käynyt L.A. Beachilläkin, joten kerron sinulle minkälainen paikka L.A. Beach College on, jos teillä vaikka sattuisi tulemaan juttua aiheesta.” Ja niin Ms. Choi kuvasi yksityiskohtaisesti entisen opiskeluympäristönsä, josta oli nyt tullut minun opiskeluympäristöni. Hän oli kovin huolissaan, että en osaisi valehdella tarpeeksi sujuvasti, mutta minä kehotin häntä olemaan murehtimatta.

Niin minusta tuli Paulina, amerikkalainen 24-vuotias sosiologian opiskelija, joka haastattelussa vakuutti Mr. Kimin L.A. Beach Collegen opinnoillaan ja elämänkokemuksellaan ja päätyi opettamaan tietokoneita valmistavan suuryrityksen englannin kielen aamuryhmää. Ryhmässä on viitisentoista henkeä, suurin osa heistä nuoria, kunnianhimoisia ja uraputkessa matkalla johtajiksi. Nousen joka aamu puoli viideltä ehtiäkseni seitsemältä alkavalle tunnille Seoulin keskustaan. Ryhmäni oppilaiden työpäivä alkaa puoli yhdeksältä, mutta he ovat valmiita nousemaan kaksi tuntia aikaisemmin voidakseen edistää uraansa karttuvalla kielitaidollaan. Useimmiten englannin kielen taitoni riittää vastaamaan tiedonjanoisten oppilaiden kysymyksiin, mutta välillä he kysyvät sellaisia sanoja kuin ”ripple”.

”Mikä ihmeen ripple?” mietin kuumeisesti samalla, kun hamuan Oxford English-sanakirjaa. Hetken etsiskelyn jälkeen ” ripple” löytyy: se tarkoittaa aallonvärettä. Hittoako kukaan tuollaisia sanoja osaa? Tulen varmaan muistamaan sanan ikuisesti, koska se on pistänyt uskottavuuteni opettajana koitokselle.

Joskus oppilaani kyselevät Amerikasta ja niihinkin kysymyksiin on vaikea vastata, koska en ole koskaan Yhdysvalloissa käynyt. Tietoni pohjautuvat pitkälti elokuvista näkemääni ja sotilailta kuulemaani. Luulen, että osa ryhmästäni on alkanut epäillä, etten ole aivan sitä, mitä esitän, mutta he ovat liian kohteliaita puhuakseen asiasta.

Olen saanut ICC:ltä toisenkin ryhmän opetettavakseni: kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka on pakotettu opiskelemaan englantia esimiestensä toimesta. Heidän oppituntinsa ovat illalla kahdeksasta puoli kymmeneen. Iltapäivisin opetan lapsia Jung Gye Institute –nimisessä kielikoulussa. Minulla on kaksi 40 oppilaan luokkaa, nuoremmat oppilaat ovat 10 ja vanhemmat 12-vuotiaita. Välillä olen heidän kanssaan helisemässä, mutta enimmäkseen he ovat mukavia lapsia (toisin kuin ne seitsemän hemmoteltua pikkuhirviötä, jotka opettajanurani alkuvaiheessa koittelivat kärsivällisyyttäni ja joiden opettamisesta luovuin muutaman viikon päästä).

Vaikka työpäiväni alkavat aikaisin ja päättyvät myöhään, en voi valittaa. ICC ja Jung Gye Insitute maksavat hyvin: nettoan 15 000 markkaa kuussa tekemällä töitä viisi tuntia päivässä. Kohta minulla on matkarahat kasassa ja voin lähteä Kiinaan ja Siperiaan ja Hong Kongiin! Olen kuullut, että Hong Kong on laittomien työntekijöiden paratiisi. Kenties sieltä löytyisi hommia minullekin?

Kaikkialla työpiireissä minut tunnetaan amerikkalaisena Paulinana. Olen mukautunut ICC:n antamaan uuteen identiteettiin. Persoonastani on tosin useita versioita: ICC luulee, että olen puoliksi jenkki, mutta tietää, että olen vain 19 -vuotias. Oppilaani ja toinen työnantajani luulevat, että olen kokonaan jenkki ja 24 -vuotias. Korealaisille on helppo valehdella ikänsä, sillä heidän on yhtä vaikea arvioida länsimaalaisten todellista ikää, kuin mitä meidän on arvioida silmämääräisesti aasialaisten ikää. Amerikkalaisille työtovereilleni on selvää, etten voi olla 24 -vuotias, ja olenkin kertonut heille totuuden iästäni. He epäilevät olenko edes amerikkalainen, mutta olen sinnikkäästi pitänyt kiinni tarinastani, jonka mukaan olen kaksikielinen. Vanhemmat ystäväni opettajapiirien ulkopuolelta tietävät, kuka todella olen (tai ainakin kuka olin Koreaan tullessani), mutta koska ulkomaalaisten piirit ovat Seoulissakin pienet, olen vannottanut heitä pitämään todellisen henkilöllisyyteni salaisuutena. Uusille tuttavuuksille annan vastaukseksi sekalaisen vyyhden ”totuuksia”, jos he innostuvat utelemaan taustaani  (yleensä kyseleminen lähtee liikkeelle viattomasta huomiosta: ”Sinullahan on jännä aksentti!” ).

Olen pelannut identiteetilläni jo niin monta kuukautta, että en ole enää itsekään aivan varma, kuka olen. Kuin näyttelijä, olen opetellut osani pikkutarkasti ja välillä uskon melkein itsekin, että amerikkalainen äitini on antanut minulle kaksikielisyyden lahjan. Luulen, että minun täytyy päästä täältä pian pois, ennen kuin minusta tulee skitsofreenikko….

Kertomuksia Koreasta: Esko Aho ja kengät

26 Jun

Eräänä päivänä Etelä-Koreassa postilaatikkooni kolahtaa kirje Suomen suurlähetystöltä. Kirje on ykkösluokan materiaalia, ja sen sisällä on kutsu, josta käy ilmi, että pääministeri Esko Aho on tulossa valtiovierailulle Koreaan. Suurlähettiläspariskunta haluaa järjestää hänen kunniakseen cocktailkekkerit ja minä olen vieraslistalla! Mietin, olenko saanut kutsun siksi, että olen nuoresta iästäni huolimatta ulkopoliittisesti merkittävä henkilö (eikö jokainen suomalainen ulkomailla edusta maataan?) vai siksi, että Etelä-Koreassa asuu vain 50 suomalaista ja suurlähetystön on saatava edes jonkin sortin porukka kasaan pääministerin juhliin. Päätän ajatella olevani ulkopoliittisesti merkittävä henkilö.

Asun kahden tunnin junanmatkan päässä Seoulista, pikkukaupungissa nimeltä Chunch’ôn, Tulin Koreaan alun perin ICYE-nimisen vapaaehtoistyöorganisaation kautta, ja Seoulissa pidetyn kuukauden mittaisen kielikurssin jälkeen minut sijoitettiin Chunch’ônin YMCA:hin. Täällä tehtävänäni on opettaa esikouluikäisille englantia, uintia ja tanssia. Pääasiallinen tehtäväni on kuitenkin esiintyä jokaisessa YMCA:n järjestämässä edustustilaisuudessa, hymyillä kameralle ja todistaa Chunch’ônin YMCA:n olevan edelläkävijä kansainvälistymiskilpailussa: onhan heillä töissä ihan ihka elävä ulkomaalainen.

Päivää ennen juhlia lähden töiden jälkeen kaupungille ostoksille. Ostan paidan ja jäätelön ja istahdan kaupan portaille syömään jäätelöäni. Hetken siinä istuttuani ohi ajaa kaksi poikaa moottoripyörän selässä ja toinen meinaa taittaa niskansa nähdessään minut. He ajavat korttelin ympäri muutaman kerran ennen kuin uskaltautuvat juttusille. Kumpikaan ei puhu sanaakaan englantia, joten saan yrittää taituroida hyvin keskinkertaisella korean kielen taidollani. Pojat kyselevät tavanomaisia tutustumisen riittiin kuuluvia asioita: kuka olen, mistä olen kotoisin, mitä teen Koreassa. He itse opiskelevat paikallisessa Hallym Collegessa. Pojat, Gûn-Su ja Sang-Bong, vaikuttavat mukavilta, ja sovimme tapaamisen samalle illalle kello kahdeksaksi.

Gûn-Su tulee hakemaan moottoripyörällään ja aloitamme illan Hallymin kampuksen telttaravintolasta ja jatkamme sieltä Rockhof-nimiseen soo-ju-baariin. Soo-ju on korealaisten Koskenkorvaa ja soo-ju-baareissa sitä saa kaiken makuisena: on kirsikkaa, sitruunaa, melonia, persikkaa… Koreassa varsinkin miesten juhliminen on aina kosteaa ja jostain syystä, vaikka korealaiset naiset eivät juuri viinaa juo, ulkomaalainen nainen on Koreassa kuin puoliksi mies ja kutsut illanviettoihin sen mukaiset. Onneksi pohjoismaalaisena pysyn hyvin heidän tahdissaan ja aasialaisten maineikkaasti huonon viinapään ansiosta pärjään juomakilpailuissa yleisesti ottaen paikallisia paremmin.

Korealaisittain miehisen illanvieton helmasynti on rattijuopumus: aika moni korealainen menettää ajokorttinsa ryyppyreissuillaan, kun kierretään soo-ju-baarista toiseen. Ihme kyllä, Gûn-Sun moottoripyörä pysyy soo-ju-baarien väliset matkat pystyssä, rankasta lasinkallistelusta huolimatta. Harjoittelulla on varmaan osansa asiassa…

En ollut ajatellut viettää koko yötä ryypäten, sillä minulla on aamulla aikainen lähtö Seouliin ja pääministerin kokkarikutsuille, mutta ilta Gûn-Sun ja Sang-Bongin kanssa venyy pikkutunneille. Yhden maissa yöllä luulen jo pääseväni kotiin, kun Gûn-Su sanoo lähtevänsä heittämään minua moottoripyörällään, mutta matkan varrella pysähdymme Gûn-Sun isoveljen pitämään puotiin ostamaan vielä yhden pullon soo-jua (tällä kertaa kyseessä on Green Soo-ju) ja isoveli kutsuu meidät kaupan takahuoneeseen lasilliselle. Kuin huomaamatta aika kuluu herjan heitossa: lasillinen seuraa toistaan, kaupan hyllyiltä haetaan syötävää ja jonkun ajan kuluttua paikalle valuvat myös Sang-Bong, Hallymin telttaravintolan pitäjä ja kolmas tyyppi, jota en tunne.

Neljän maissa huomaan katsoa kelloa ja alan huolestua seuraavaan päivän aikataulusta. Kiittelen vuolaasti mukavasta illasta ja  Gûn-Su antaa minulle kyydin kotiin. Kello on miltei viisi ennen kuin pääsen nukkumaan.

Aamulla herään kauhistuttavaan tunteeseen, että herätyskelloni on pettänyt minut.  Onnistun suoriutumaan suihkusta ja pakkaamisesta alle varttitunnissa ja ehdin junaankin minuuttia ennen sen lähtöä. Olen nukkunut hädin tuskin neljä tuntia ja vaikka en tunnusta kärsiväni krapulasta, myönnettävä on, että raikkaampanakin voisin olla matkalla suurlähettiläspariskunnan juhlille. Juna on tupaten täynnä väkeä, joten joudun seisomaan suurimman osan matkaa. Siinä seisoskellessani alan aikani kuluksi tehdä mielessäni inventaariota mukanani olevista tavaroista – ja huomaan unohtaneeni korkokenkäni! Jalassani olevat lenkkarit ovat ainoat mukanani olevat jalkineet ja ne tuskin sopivat gaala-asuni kanssa…. Onneksi olen sopinut olevani yötä kielikurssin aikaisen isäntäperheeni luona, joiden naisilta voin varmasti saada kengät lainaksi.

Tämä kenkä-asia saa minut Seoulissa täyteen toimintaan, unenpuutteesta huolimatta. Seoulin 12 miljoonan asukkaan kaupungissa välimatkat ovat niin pitkiä, että kaikkeen liikkumiseen kuluu tolkuttomasti aikaa, eikä minulla näin ollen ole juurikaan ylimääräisiä minuutteja kenkien hankkimiseksi. Kimin perheen luona yritän sovittaa niin äidin kuin tyttärenkin kenkiä. Vaikka oma kengännumeronikaan ei ole suuren suuri, isäntäperheen naisten jalat ovat vielä pienemmät ja apua täytyy hakea naapurista. Naapurin kenkä on vähän väljä, mutta ajattelen sen käyvän tässä hätätapauksessa. Vasta kun olen lähdössä kävelemään bussipysäkille huomaan, että kengät ovat aivan liian isot. Palaan asunnolle, vedän sukkahousujen päälle vielä sukatkin ja toivon niiden auttavan asiaa.

Vaappuessani lainakengilläni bussipysäkille joudun sukista huolimatta kipristämään varpaitani, jotta kengät pysyisivät jaloissani. Tämä aiheuttaa molempiin jalkapohjiin erittäin kivuliaan krampin,  jota bussiin päästyäni joudun helpottamaan hieromalla. Samalla mietin kuumeisesti, mitä voin enää tässä vaiheessa tehdä ja tulen siihen lopputulokseen, että minun ei auta kuin ostaa uudet kengät. Valitettavasti minulla on ainoastaan  20 000 wonia (noin 25 dollaria) matkakassaa, mikä on suurin piirtein sen verran kuin kengät maksavat, mutta rahaa pitää säästyä myös taksiin, joka minun on otettava bussi- ja metromatkan jälkeen suurlähettilään virka-asunnolle päästäkseni. Olen niin sanotusti lirissä.

Bussissa vastapäätä minua istuu nuori mies, joka tuijottaa minua herkeämättä koko matkan ajan. Korealaiset tuntien olen kutakuinkin varma, että hän jossain vaiheessa tulee yrittämään lähempää tuttavuutta. Tavallisesti kokisin tilanteen jokseenkin ärsyttäväksi, mutta epätoivoisessa rahapulassani saan nerokkaan idean ja alan punoa pientä juonta miehen päänmenoksi.

Kun bussi jättää meidät metroasemalle mies alkaa jutella, kuten arvasinkin. Hän esittelee itsensä herra Parkiksi ja kertoo olevansa töissä Seoulin metroyhtiöllä. Heti, kun hän antaa minulle suun vuoron alan silmät suurina selittämään vuolaasti konglishiksi (tulee sanoista Korean English, joka on englantia korealaisella kieliopilla ja jota kaikki ne paikalliset puhuvat, jotka ylipäätänsä englantia osaavat), että olen matkalla ultratärkeille kokkarikutsuille, mutta kun kiireessä unohdin kengät kotiin ja nyt näillä lainakengillä pitää yrittää, mutta eihän niillä pysty kävelemään, kun ne ovat aivan liian suuret ja rahaa on vain 20 000 wonia ja taksikin pitäisi vielä maksaa, ja……

Kuten toivoinkin, herra Park kuuntelee myötätuntoisesti ja sanoo: ”Ehkä minä voin auttaa….”

Seuraavaksi kiidämmekin kohti lähintä kenkäkauppaa, herra Park edellä, minä lainakengät lonksottaen perässä. Tunnen olevani kuin Julia Roberts Pretty Womanissa: olen kenkiä lukuun ottamatta täydessä tällingissä, paras edustusasuni päällä, tukka ja naama laitettuna ja kaupan setä ja täti hyörivät ympärilläni ihastellen ulkomuotoani ja juoksuttaen paikalle kenkäparin toisensa jälkeen (korealaisten mielestä lähes jokainen ulkomaalainen näyttää filmitähdeltä).

Sopivat kengät löytyvät, ne ovat mustaa mokkanahkaa (voi, miten tyylikkäät ne ovatkaan, paljon hienommat kuin kotona odottavat nappanahkakorkokenkäni!), ja herra Park tarjoutuu maksamaan koko lystin. Totuuden nimessä on sanottava, että houkutus on suuri antaa hänen hoitaa koko lasku, mutta en sentään tohdi aivan häikäilemättömästi käyttää hyväkseni hänen ystävällisyyttään ja tarjoudun maksamaan kengistä puolet, 10 000 wonia. Tosin ei herra Park’kaan ole täysin vilpittömästi auttamassa lähimmäistään: hänellä on mielessään saada nätin tytön puhelinnumero. Ikävä kyllä herra Park ei ole ollenkaan tyyppiäni ja toivon hartaasti, että minulla olisi otsaa antaa hänelle väärä numero.

Herra Park saattelee minut metroon ja maksaa vielä metromatkanikin ja minä pääsen upouusilla kengilläni pyörähtelemään suurlähettilään virka-asunnon parketeille. Isäntä ja emäntä toivottavat minut herttaisesti tervetulleeksi. Paikalla on paljon väkeä –vaikuttaa siltä, että juuri kukaan ei ole kieltäytynyt kutsusta. Koko asetelma on kuin elokuvista: tarjoilijat pyörivät iltapukuihin sonnustautuneen juhlaväen keskellä kantaen tarjottimillaan juomia ja taiteellisesti aseteltuja herkkupaloja. Ihmiset seisoskelevat pienissä ryhmissä, kukin yrittäen vaikuttaa mahdollisimman viehkeältä ja älykkäältä. Olen nuorin kaikista, muut nuoremmat vieraat ovat vähintään kolmekymppisiä. Liityn joukkoon ja keskustelen viehkeästi ja älykkäästi muiden viehkeiden ja älykkäiden ihmisten kanssa, jokainen meistä odottaen illan päätähteä saapuvaksi.

Sieltä hän saapuu, Esko Aho! Hän sopii erinomaisesti kaikkien näiden viehättävien ihmisten joukkoon. Hän hymyilee kohteliaasti ja kättelee jokaista kutsuvierasta. Kätellessään hän tiedustelee kunkin nimeä ja kysyy, mitä me kaikki täällä teemme. Myös minä pääsen paiskaamaan kättä Eskon kanssa ja kertomaan syyni asua Koreassa (monihan sitä on hämmästellyt).

Vaikka suurlähettilään kutsuilla on mukavaa kilistellä laseja yhteiskuntamme silmäätekevien kanssa, tulen illan aikana siihen tulokseen, ettei jetset-ilmapiiri sittenkään ole minun makuuni: on niin kovin rasittavaa olla viehättävä ja älykäs monta tuntia illassa. Oloni on suorastaan helpottunut, kun pääsen livahtamaan Seoulin savusumuiseen yöhön mokkanahkaiset korkokenkäni katua vasten kopisten.

PS: Niin, haluatte varmaan tietää, miten herra Parkin kävi. Kyllä hän soitteli YMCA:lle muutamasti, mutta onneksi Chunch´ôn on aika kaukana Seoulista, eikä metromies koskaan vaivautunut lähtemään oman firmansa verkostoa kauemmas kalaan.

Brazil, the aftermath

31 Jul

Before traveling to Brazil we were asked, how do we dare to go, especially with a child? Isn’t there a lot of crime? And isn’t Brazil famous for kidnappings?

When I traveled in South America in the 90’s Brazil had a wild reputation: it was known to be the place where even the poorest looking backpackers were freed from their posessions and left standing barefoot on the road side with only shorts and T-shirts on. I personally met some of these unfortunate backpackers and basically anybody visiting Brazil was already mentally prepared to leave their stuff there. Admittedly, the people mostly losing their rucksacks were the kinds who traveled on lowest possible budget, used hitch hiking as a method of traveling or took second class buses to remote villages and were left to the roadside somewhere in the middle of no-where and had to walk to their final destination. People visiting cities were not necessarily better off, because hotspots like Rio de Janeiro had a wild reputation of street crime.

All this has put me off Brazil for over 10 years (I was not prepared to try the adventure of being pointed by a gun), even though the country itself has fascinated me.

Guide books of Brazil are still full of advice on safety, but in the past few years Brazil has started to be in the news for other things than crime: it’s one of the fastest growing economies in the world and now the target of attention of all investors. Despite of massive corruption problems there have been both extensive social programs aiding the poor financially and police enforcement fighting the crime. The result is that at the moment Brazil is safer than it has been for years. Especially problem cities like Rio de Janeiro and Salvador da Bahia have calmed down. The local governments have taken their task of cleaning the cities seriously, because a few years ago the crime rate had escalated to such extend that it threatened tourism industry, the livelihood of Rio especially. Also residents had started to escape the city where the possibility of car jack, mugging, robbery and murder were everywhere.

When we got to Brazil we were looking over our shoulders all the time, scanning for suspicious looking people. After some weeks we started to relax and enjoy the friendliness of Brazilian people. In 2,5 months there were only a few occasions where we had to worry for our stuff and those were mainly on the beaches of Ipanema and Salvador da Bahia. Of course we followed the normal safety procedures and were aware of our surroundings at all times, but most of the time we felt quite safe. In Salvador I was surprised to see the locals talk freely to their cell phones in the middle of the street, fumbling their multimedia phones in public, listening to their iPods etc.

One interesting thing was that we felt that traveling with a child, instead of presenting safety issues such as the potential for kidnapping, actually gave us safety: our wonderful, charming baby charmed even the street people and instead of coming to ask for money, cigarettes or hassling us in some other ways they started to flirt with our baby and were totally smitten when he rewarded them by smiling or waving back. Potentially unpleasant situations kind of just dried off because even the suspicious looking people got sidetracked with cooing our child and many times we also felt that the petty criminals gave us slack because of the baby and didn’t bother to approach us at all.

All in all our trip to Brazil was much more pleasant than we had expected. It’s a great country with a lot to offer and we will definitely go the again: there were so many things we didn’t have the chance to see yet. It’s good to bear in mind, though, that the level of safety varies annually: the locals testify that for the past 3 years or so crime rates have been lower than before, but the situation can change any time. Due to the vast wealth gaps between the Brazilian people it will probably never be an entirely safe destination.

Suomalainen siirtokunta Brasiliassa

24 Jun

Ollessamme Brasiliassa kävimme Riosta käsin päiväretkellä suomalaisten 1920-luvulla perustamassa siirtokunnassa, Penedon kylässä. Penedo perustettiin Toivo Uusikallion johdolla vanhalle karjatilalle, jonka suomalaiset idealistit ostivat paikalliselta karjatilalliselta. Heidän tavoitteenaan oli perustaan “luonnonmukainen” yhdyskunta, joka perustui veganismille. Kuulin Penedosta ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, kun luin Pirjo Tuomisen tositapahtumiin perustuvan kirjan “Jälkeemme kukkiva maa” ja sain jonkinlaisen pakkomielteen lähteä katsomaan, minkälaisissa maisemassa tarina tapahtuu. Penedo ei tietenkään ole ainoa suomalaissiirtokunta Etelä-Amerikassa tai muualla päin maailmaa. Jotain kiehtovaa on siinä ajatuksessa, että jo sata vuotta sitten ihmiset matkustivat maapallon toiselle puolelle, jättivät kaiken kotimaassaan, myivät omaisuutensa ja lähtivät rakentamaan uutta elämää tuntemattomaan aatteen palolla.

 

Nykyinen Penedo on aika tavalla erilainen, kuin miksi uudisraivaajat sen visioivat. Tuomisen kirjan kertoo siitä, kuinka idealismi sortui realismin edessä ja jo ensimmäisen sukupolven aikana siirtolaiset joutuivat luopumaan aatteensa kulmakivistä ja keskittymään hengissäpysymiseen paikallisen luonnon ja kulttuurin ehdoilla. Jo 1940-luvulla Penedo alkoi elää turismista ja nykyään siitä on tullut erittäin suosittu viikonloppu-lomakohde Rio de Janeiron maakunnan asukkaille. Penedoon tullaan kauempaakin, mm. 400 kilometrin päästä Sao Paulosta.

Suomalaisuus ja sen klisheet ovat vahvasti esillä Penedossa, on mm. Joulupukin aittaa, Korvapuusti-kahvilaa, suomalaista suklaatehdasta jne. Kylässä on kulttuurikeskus, jossa tanssitaan humppaa ja suomalaisia kansantansseja joka lauantai-ilta. Suomalaista vanhaa rakennuskulttuuria on kopioitu idylliseksi kortteliksi, jossa kaikki kauppojen nimet ovat suomeksi ja jossa on kiva shoppailla joululahjoja. Kylä on täynnään toinen toistaan viehättävämpiä majapaikkoja, joskin monet niistä on nimetty Pikku Ruotseiksi tai Tanskoiksi, eli muutkin skandinaavit ovat tulleet apajille.

 

Kaikki tämä on tätänykyä pääasiassa brasilialaisten yrittäjien hallussa, mutta se ei tunnu tahtia tai tunnelmaa haittaavan. Oli jotenkin mahtavaa nähdä kaupallistettu suomalaisuus, jonkinlainen Suomi Disney Land rakennettuna täällä, 10.000 kilometrin päässä Lapista ja sen kaupallisesta Suomi-maailmasta. Tapasimme yhden harvoista suomalaisyrittäjistä, kuusikymppisen Martti Vartijan, joka pyörittää Koskenkorva-nimistä ravintolaa. Aikoinaan hänellä oli niitä monta Rio de Janeirossa, mutta parinkymmenen vuoden jälkeen hän kyllästyi Rion rauhattomuuteen ja vaaroihin ja muutti metsän keskelle Penedoon. Martti kertoi, että Penedossa asuvien suomalaisten keski-ikä on jo lähemmäs 90 vuotta, sillä siellä asuvat suomalaiset ovat enimmäkseen Penedossa syntyneitä, alkuperäisten siirtolaisten lapsia, joiden omat lapset (kolmannen polven maahanmuuttajat) ovat lähteneet lähteneet muualle töihin ja opiskelemaan.

 

Jonkun mielestä Penedo on imelän värikäs ja teennäinen, mutta minua viehättää kaikki kaunis ja värikäs, ja kylän yrittäjät ovat panneet parastaan molemmissa: harvoin näkee yhtä persoonallisia ja mielikuvituksellisia majataloja kuin täällä. Hintataso on off-sesonkina Rion alueelle kohtuullinen, n. 50 € / yö ja neuvoteltavissa alaspäin. Sesonkiaikaan ja tiettyinä viikonloppuina ympäri vuoden paikka saattaa olla loppuunmyyty, niin suosittu se on. Tanssitaankohan Penedossakin tänään juhannussalon ympäri?

Lue lisää:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomalaiset_ihanneyhteisöt
http://www.ulkosuomalaiset.net/fi/nayta/jakso/11889876566917
http://ipanema.com/pictours/penedo/penedo.htm
http://www.penedo.com/content/view/29/110/

Visiting the Favela

2 May

Rio de Janeiro is not only famous for its beaches, but also for the Favelas. For those who don’t know what a favela is, it could be translated as a slum, a shantytown, a ghetto or a township –or a poor working class neighborhood, depending on who you ask.

The favelas have a wild reputation: they are run by drug lords, they are the seething pot of crime, they have their own laws and not even the police dares to enter the favelas.  Then again a lot of the people doing lower income jobs, such as maids, doormen and grocery store workers, live in the favela and they are just normal people living a normal life and trying to make a living.

There are favelas all over Brazil, not only in Rio, and there are many different kinds, “better” and “worse”. Some favelas are fairly well organized and reasonably safe at least to the locals. Others have the laws of the jungle with gunfights and drug addicts on every corner.

Since favelas form an integral part of Brazil’s landscape in any bigger city, I was interested in knowing what lies behind the word. Favelas are places where a Brazilian, who doesn’t live there, would never go to (with the exception of charity workers). An average middle class Brazilian shuns the shantytowns and sees them only as places of crime and danger. And of course that is part of the truth: when your car gets hijacked on the motorway in the middle of the night or when your purse gets stolen in the bus or at the beach, of course it’s the favela guys who do it. Yet there are also “normal” people living in the favelas and there are enough of “crazy” foreigners, who want to go there to see what’s it like. If not for anything else, then for the thrill of it or to see the crazy structures people build there without any permits and from any material they can get and call them houses, and in the case of Rio de Janeiro, the narrow alleyways that connect the different areas. Since there is a demand, there are also providers, thus you can get on a “ghetto tour” and enter a favela as a tourist.

Now, there’s a passionate argument going on in the internet and among the traveler community about whether or not it’s a good idea to bring people to ogle at poverty. Those for it say, it will give the pampered Westerners a chance to see a different reality from up close, maybe gives them more perspective on things and brings money to the community. That it’s a form of charity. Those against it say, it’s just voyerism, it’s like going to a zoo, why can’t you just let the poor people be poor in peace?

I say it’s just interesting to see, how and in what all ways people around the world live. Tourism IS voyerism: we travel around the world to stare at how people live, the rich, the poor, the middle classed. We stare at their houses, cities and artwork. We want to try what they eat, we want to visit the places where they worship all sorts of gods and entities, we want to see their sceneries whether that be the Himalayas or Ipanema. So if you ban the “poverty tourism” as immoral, you could as well ban all tourism (I know there are also groups in favor of that, they say that tourism spoils cultures).

Up until now I’ve seen all sorts of living conditions and also lived in many kinds, so I’m not looking for a shocking experience, I just want to see the other side of Rio, the reality of most of its people. Because it is not Ipanema.

Through the internet I find a guy called Zezinho, who seems to have a good reputation on good, informative tours, so I contact him and we sign up for a day trip to Rocinha, the safest, biggest and most famous of Rio’s favelas.

Zezinho does his tour with style: instead of taking us to the favela with an airconditioned minibus like we had thought, he does it the local way. He meets us at a bus stop and we hop on a regular combi (=minibus that is used for public transportation) going to Rocinha. He’s so confident that we will like his tour that he doesn’t even take the payment in advance. And we do like the tour, we love it!

Zezinho is very informative and tells us a lot about the life in favela: about employment, schooling, health care, transportation, communication lines, how the buildings are constructed, the wild-looking electricity system. We walk through the favela alleyways that are exactly like we’ve seen in the pictures and movies. He shows us different areas and we learn that the favela can also look very colorful and beautiful.  In the end he brings us to eat lunch to the greatest dinery we have visited in Rio so far!

Zezinho is half-American and thus speaks excellent English, which makes him a perfect tour guide for most of the people wanting to visit a favela: after all they usually are North American, European or Australian. He paints Rocinha as a misunderstood working class neighborhood that yes, has its problems, such as the drug dealers hanging out in certain corners and yes, there is the druglord controlling everything, but then again they also keep law and order. Zezinho tells us that the current group controlling Rocinha is so strong that there haven’t been rivalleries for years and thus no gunfights. He does say that you have to respect the Guys, meaning the dealers, but if you just stay out of their way and out of their business, they don’t bother you.

We find out that since the Rio de Janeiro police force made a thorough clean up in the favelas some years ago, Rocinha has been safe enough that even some more adventurous foreigners have moved in and started to live there. According to Zezinho’s words, because of the cheap rents, but I’m sure some of it is just the coolness of being able to say “I lived in a favela for a year” or something.

Despite of Zezinho describing Rocinha as a safe enough neighborhood to be considered more of a working class neighborhood than a shantytown I can’t help noticing, how alertly he is scanning his surroundings all the time. His guests’ safety is his top priority and while making us feel safe he vigils that nothing troublesome is heading our way.

We do get out of Rocinha unharmed, pleased with the tour and happy for having seen a favela from the inside. Zezinho escorts us to another local minibus and we descend back to the ritzy neighborhoods of Ipanema and Copacabana.

A week after our visit there is a police raid in Rocinha, a lot of gunmen jumping up and down the alleyways and buildings. From Zezinho’s Facebook wall we read that 11 drug dealers got arrested. Even if Rocinha is one of the safest favelas, it’s still a favela and you have to respect the fact that some sort of outbreak of violence is possible.

I would still highly recommend of going there and seeing it for yourself. It’s not because the scenery is so special: the neighborhood looks like a lot of the “normal” towns in Asia (though I have to admit that the views to the beaches and the Atlantic are awesome!). I would recommend going there because the majority of Brazilians live in favelas or favela-like conditions and to see that is in a way just as important as seeing the Sugarloaf mountain, the Iguazu Falls, the Amazon or the beaches of Fortaleza.

For more information on the tours, see: http://www.favelatour.org
For more information on Rocinha, see: http://lifeinrocinha.blogspot.com

Luxury living in Rio de Janeiro

19 Apr

So you’ve decided to travel to Rio de Janeiro and enjoy the famous beaches of Ipanema and Copacabana. Sure you could get yourself a hotel or an apartment in the inner city, but isn’t beaches what Rio is all about? Besides, the city has a reputation of serious safety issues, so you don’t want to stay just anywhere. Sure there are other beaches, but who would go to Rio and stay in the suburbs? Besides, most hotels are in the city anyways.

So you start looking at the accommodation prices through the internet. You start feeling poor. The pricing is pretty wild: an apartment without a balcony costs 200 dollars/night, but yet you could get an apartment with a private pool for 260 dollars. The odd thing is that most rental agencies don’t publish their prices on their webpages. You can get them only by asking. And our guess is that the price depends on who’s asking…

Since there’s not that much difference between an apartment with a pool and without a pool in the building you start thinking, maybe I should just invest in a pool. We have a baby on board after all, and it would be so much nicer and easier to take him swimming in a pool instead of the big waves of the ocean.

You consider the safety issues (again, with the baby you don’t want to live in a dodgy neighborhood) and research shows that Ipanema (or Leblon) would be the safest neighborhoods, unless you want to try some of the flashier suburbs further up the coast. So you decide to stay in Ipanema: you would have wanted that anyways, since there’s a song about it and everything 🙂

Anything in Ipanema area and with a pool in the building seems to go by the name on “Luxury Flat”. There is an avid rental scene, but you have heard wild stories about it: some guy rented an apartment in Rio through the internet and once he got there he found out that the address didn’t exist.

We considered our options of spending part of our holiday just looking for an apartment and opted to take the risk buy renting the apartment in advance, even though we had to pay 30% of the rent before even having seen the flat. This seems to be the name of the game in any apartment rental company in Rio.

At least the apartment was in the address that it was supposed to be and the keys were left at the doorman (we had expected someone to be there to meet us and show us the apartment, but she showed up the day after our arrival…)

So what do you get for 240 dollars per night in Ipanema? In our case a very nice view on the Ipanema beach from the 15th floor and also a great view on the Jesus statue, though if it wasn’t even advertised. There is a maid service 3 times per week. A friendly doorman. Of course the apartment is smaller than it looks in the pictures. It’s clean and decorated nicely, but from cheap materials that deteriorate fast.

We stayed in two different apartments in this same building. In the other the balcony of the 19th floor was plastic and so weak that leaning against it bent it dangerously. The lamps of the living room and dining area weren’t working.

In the other the door handles are fixed in odd positions, facing up or down (a couple of them also facing where they should…). Our bedroom door couldn’t be closed, because when you push the handle inside, the handle outside that is facing wring direction, moves and blocks the door… The inside handle falls off  every time you turn it, as does the handle of the front door. The door of the other bath room doesn’t close at all. In the other bathroom you don’t get any hot water to the shower. In the other bathroom you do get hot water, but the plumming doesn’t work so you can spend maximum 5 minutes in the shower to avoid flooding. After that you have to wait at least 30 minutes for the water level to lower before the next person can take a shower… Consequently there is bad moist damage in the walls around the bathrooms. The kitchen has only 1 shampagne glass and 2 tea spoons. Odd, if you think that the apartment is supposed to be equipped for 4 people.

You’d kind of think that for 240 dollars per night you’d get better quality than that, wouldn’t you?

The worst discovery was that there’s no pool after all: the pool area has been under construction for over 3 months now, but the rental agency still advertises a pool, sauna and gym in the building. And prices the apartment accordingly. When we asked for a compensation for this, they refused to give any. I was ready to rise to the barricades, refuse to pay the rest of the rent and take my stuff to a hotel with a pool, but my travel companions told me I was being a party pooper and accused for spoiling the holiday mood. So we stayed. It’s the Finnish way of doing things: if you’ve been treated wrongly, don’t fuss about it. Just don’t go there / buy that / eat there anymore. As if most people would go to Rio more than once in their life time anyways… This is probably why the rental agencies can offer poor quality: there will always be new people coming and after one visit they won’t be seen again, no matter how good your service has been. So why to bother?

I guess we should feel lucky that the apartment actually existed in the first place and looked more or less like in the pictures. But I think if there ever will be a next time, we should opt for a hotel…

Sunday in Buenos Aires

31 Mar

In 2,5 months Buenos Aires has become a beloved home town to us. Before coming here we had no idea if we would like it or not, but the experience of living in Buenos Aires has been a very positive one. Among the many things that make Buenos Aires a pleasant place to live are the abundance of trees and parks, the beautiful architecture, well functioning public transportation and cheap taxis, a lively cultural atmosphere, possibility to almost any kind of a hobby and the coffee places / restaurants / bars in every street corner. You’ll never go hungry nor thirsty here (in the end we did find several good places to eat, though I still insist that it’s not that easy to find good food in Argentina). Mostly I felt also safe, despite opposite reports on safety. There are many neighborhoods, but at least the neighborhood of Palermo, where we lived, is as safe as you can expect from a big city. The only thing Buenos Aires is lacking is the beach. As coastal person from a port town I miss the ocean and the beach.

When we planned our trip we decided to divide our time mainly between two countries: Argentina and Brazil. It’s a weird feeling to be wanting to stay and go at the same time: maybe, if we could replan everything we would just visit Brazil and come back to Buenos Aires. Then again Brazil is another fascinating country and it would be crazy to pass the opportunity to go. And I do want to go. I just don’t want to leave Buenos Aires. Crazy, huh?

There is no other option than to return to Buenos Aires. Not this year, since there are so many other places we want to see as well, but later, another year. Unless we find yet another place as cool or cooler (and I don’t mean the temperature..) than Buenos Aires. But as for potential new home countries and home towns, Buenos Aires and Argentina are definitely strong candidates.

One of the coolest things in Buenos Aires is the every Sunday event that takes place in Recoleta, in the park next to the Recoleta cemetery and the Design Mall. The Porteños gather there to drink mate, listen to bands playing rock, reggae or Cuban rumba, to watch the acrobats practice or just to hang out. There are also capoiera and tango performances and a huge handicraft market selling art, junk, hippy clothes and mate cups. Whole families come here for picknick and there’s also entertainment for children. We have come here several times during our stay.

This video clip is my fairwell to the lovely and lovable city of Buenos Aires and its friendly people. Next time I will be writing from Rio de Janeiro.

Interview with a famous tango dancer

17 Mar

Sometimes you get lucky when you’re looking for something special. I was looking for a tango professional, who could give me an insider interview on the tango culture of Buenos Aires. One day at a Brazilian dance school, where I was training I overheard two teachers talking about tango. The other one wanted to broaden his horizons by learning to teach tango in addition to the styles he was teaching already and it happened that the other teacher new where he should ask about professional training.

The reason why she knew all this was because she was the daughter of a tango dancer, and not just any dancer, but one of the more famous ones in this country, Graciela Cabrera.

Here some history for you:

Graciela Cabrera started her carreer at age of 15 in 1976. She soon got permanent employment in the “Argentina Tango Show” and toured with them also in Japan. She also worked as a dancer in two other dance troops, “Ballet de Juan Carlos Copes y María Nieves” and “Ballet de Gloria y Eduardo”, until in 1982 she started her own company “Graciela Cabrera y su Ballet”. With her own dance company she became famous in the tango bars and theaters of Buenos Aires, choreographing shows to several places and performing as the leading lady.

In 1984 she got a job in a new TV show called “Grandes Valores del Tango”. The show was about tango songs and performers and it had dancers performing to accompany the music. Graciela and her dance company performed in the show every week for six years and even though the show finished in 1990 many people still remember her from it. So we’re talking about a pretty famous person here! From YouTube I found a 20 year anniversary show of “Grandes Valores del Tango”, check it out from the link.

During her carreer Graciela also worked in other programs and toured both as a solo dancer or guest artist and with her dance company in several countries. Her last TV performance was in 2005 in a program called the “Copetín de Tango”, where she again acted as the choreographer and leading dancer for the dance sequences. The man dancing with her in the videos is her brother José Luis Cabrera, who has been her dance partner in many occations during her carreer:

On top of being famous, Graciela is a wonderful personality! She gave me her time to tell me about what’s it like to be a tango professional, how tango has changed during her career of 35 years and how you become a tango dancer. It was all most interesting! It will take me some time to edit the video, so here some perks to watch while I’m working with the interview…

A few years ago Graciela decided it’s time to leave the scenes and now she dedicates herself to teaching. She loves teaching and -believe it or not – it is possible to get a private lesson with her! She told me that the usual tariff for a private class is 50USD per person or 100USD a couple. This price range would apply also to most other teachers. For more information on Graciela and to get in touch with her visit her website: http://www.gracielacabrera.com.ar/

Create your own website, free on WordPress.com.Create your own website.
Start free